Postia

Tänään se tuli postissa!! Kutsu erikoislääkärien poliklinikalle gynekologille. Jeij! Ehdin jo vaipua epätoivoon, että meidät oli unohdettu, mutta ei sittenkään. :) Valitettavasti aika on vasta 3.10. torstaina, joten saa vielä kuukauden verran odotella sinne pääsyä. Mutta joka tapauksessa mieltä piristää kummasti tämä tieto! :) Ja voihan tässä toteutua se hartain toive jopa ennen tätä käyntiä. Miten pieni paperinpala voikaan saada ajatukset käännytettyä yhtäkkiä niin positiivisiksi.

Eilen huomasin menkkamaista särkyä alaselän alueella. Pohdimme hyvän ystävän kanssa, että olisiko se mahdollisten alkavien menkkojen aiheuttamaa vaiko olisiko kyseessä ovulaatio. Tällä hetkellä näyttäisi ovulaatiolta, koska särky on helpottanut eikä menkkoja näy. Jos ovulaatio ajoittuisi näille main ja siitä pari viikkoa eteenpäin alkaisi menkat, niin kierto olisi aika liki edellisen kiertoni lukemia. Voisiko tosiaan olla niin, että tämä epäsäännöllisyys alkaisi vihdoin pikkuhiljaa tasoittua..? Kumpa niin olisi..

Tänään KP32 ja me lähdetään ulos syömään! :)

Kauhukuvia

Netin keskustelupalstat pitäisi kieltää kokonaan! Yritin etsiä tietoa siitä, miten klamydian sairastaminen voi vaikuttaa raskautumiseen. Todellakin kaksi vuotta sitten tuli ilmi, että meillä oli klamydia miehen edellisen suhteen kautta ja tauti oli oireettomana muutaman kuukauden, ennen kuin hoidettiin. Nyt kun luin ihmisten kokemuksia, ahdistus ja stressi valtasi mielen aivan kokonaan! Toisaalta pääni sanoo, ettei nyt hätiköidä, kyllä kaikki järjestyy, mitään tarkempia tutkimuksia ei ole vielä tehty, ei saa panikoida. Toisaalta taas päässäni huutaa ääni, joka kirkuu kaikilla voimillaan, ettemme koskaan tule saamaan omia biologisia lapsia, kaikki on menetetty, mitään toivoa ei enää ole. :D Mitenkähän tästä sekamelskasta löytäisi jonkin järjestyksen. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.. En pysty pukemaan enempää sanoiksi. Nyt vain ahdistaa. Missä se kutsu gynelle viipyy?!

Toivoen parasta ja peläten todellakin pahinta. KP28.

Odottelua ja ahdistusta

Lääkäri kehoitti vielä lopuksi, ennen kuin lähdin takaisin töihin, että jatkatte vain ihan normaalia elämää. Mitä se normaali elämä tällä hetkellä on? Hoidan kyllä työni ja kodin ja laskut ja tietenkin Chilin, rakkaan karvaisen lapsemme, mutta mitä ne normaalit ajatukset ovat? Odottelua, murehtimista, lisää odottelua, ahdistusta, surua, epätietoisuutta ja enemmän ahdistusta. Tottakai se heijastuu omaan olemiseen. Silloin menee hyvin, kun koko ajan on jotain tekemistä ja voi työntää ahdistuksen taka-alalle. Mutta joka hetki, kun pysähtyy ja on hetken paikoillaan, valtava negatiivisten tunteiden aalto pyyhkäisee ylitse ja on työn ja tuskan takana selvitä siitä aallokosta. Joka päivä on aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa nostaa hymy huulille ja esittää reipasta. Ajatuksissa pyörii miljoona kysymystä ilman vastauksia. Ja koska ne vastaukset saa? En todellakaan tiedä. Ja se vasta kuluttaakin.

Joskus meidän alkuaikoina, kun näimme vain viikonloppuisin, ikävä oli suuri tunne. Muistan sen niin elävästi vieläkin, kun ikävä oli niin kova, että rintaan fyysisesti sattui. Kuinka yritti saada unta ja puristi silmiä tiukasti kiinni, mutta uni ei vain tullut ja jäljelle jäi vain puristava ja ahdistava tunne, kun kaipasi toisen viereen niin kovasti. Nyt ne illat ovat tulleet takaisin. Miten ihmeessä tämän jaksaa uudestaan. Ja kuinka kauan tätä odotuksen odotusta täytyy vielä jaksaa. Lapsen kaipuu on varsin suuri tunne.

Tänään KP23. Missä se kutsu gynelle viipyy?

Tarinan toinen osa

Tänään klo 9.00 kävin omalääkärillä. Selitin tilannettamme, kuinka olemme vuoden ajan olleet ilman ehkäisyä raskautumistarkoituksessa ja kuinka kiertoni eivät todellakaan olleet tasaantuneet. Lääkäri kyseli tarkentavia kysymyksiä ja oli ystävällinen ja ymmärtäväisen oloinen. En ainakaan huomannut mitään negatiivia ilmeitä tai ihmetyksiä, mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin todella, että saattaisin itseni naurunalaiseksi, koska ikää ei ole vielä tämän enempää. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahtunut. Lääkäri sanoi kohdunsuun olevan siisti ja munasarjojen tuntuvan normaalilta. Ja miten kaikki jatkuu? Saan kutsun gynelle, jossa ultrataan ja katsotaan, että kaikki on toivon mukaan hyvin. Ja keskustellaan jatkosta tarkemmin, aloitetaanko jotain lääkitystä. Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin. Toivon sitä todella.

Tänään KP18. Hyvää yötä ja kauniita unia! :)

Paluu arkeen uutisten kera

Ei, en ole raskaana. Mutta sain eilen itsestäni irti sen verran, että uskaltauduin soittamaan itselleni lääkäriajan. Ensi viikon torstaina klo 9 pääsen omalääkärille kertomaan tilanteestamme. Jotenkin sen puhelun jälkeen tämä koko asia tulee enemmän ja enemmän todelliseksi. Olemmeko me nyt sellainen pariskunta, joka kärsii lapsettomuudesta? Kuulummeko nyt niihin? En voinut koskaan kuvitella joutuvani tällaiseen tilanteeseen. En koskaan epäillyt, että meillä olisi mitään ongelmia tällä alueella. Äidilläni on neljä lasta, mummullani on neljä lasta, joihin sisältyy yhdet kaksoset. Mieheni äidillä on neljä lasta. Olemme molemmat nuoria, joten miksi emme ole vielä onnistuneet. En edelleenkään kuitenkaan halua uskoa siihen, että meissä olisi oikeasti sen kummallisempaa vikaa. En suostu uskomaan, ennenkuin joku vääntää minulle rautalangasta, että vika olisi jossain muualla kuin sekavissa kierroissani. Ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Toivottavasti meidät otetaan tosissaan lääkärillä, eikä naureta päälle. Vaikka yksinhän sinne menen, mutta edustan meidän molempien ajatuksia. Toisaalta pelkään hirmuisesti ja toisaalta taas odotan sitä torstaita kuin kuuta nousevaa. Yli viikko vielä! Unohdinkin kirjoittaa; YK5 jäikin sitten lyhyimmäksi tähän asti eli 45 kiertopäivää. Ja lueskelin edellistä postaustani, niin tasan 14 päivää sen jälkeen, kun olin tuntenut menkkamaisia kipuja, punaiset valot syttyivät. Eli voisiko olla, että ovuloin juuri tuona päivänä? Toivoa ei ole menetetty.

Tietenkin on pakko mainita, että täällä kirjoittelee nyt toiseen kertaan tuore kummitäti! Elokuun kummipoika syntyi lauantaina 3.8. mitoin 51cm ja 3405g. Ihana pikkuinen, jota pääsin eilen tuoksuttelemaan. Ja tietenkin sain kuulla kommenttia; "No olettekos te seuraavia?!". Huoh. En ehkä koskaan totu reagoimaan tuollaisiin kommentteihin jotenkin normaalisti. Se kysymys yllättää aina uudelleen ja uudelleen, enkä tiedä mitä sanoa. Päällimäisenä tulee vihastuminen ja suunnaton suru. Kenties soppaan lisätään vielä loukkaantuminen, vaikka aina tällaisia kysymyksiä esittäneellä ihmisellä ei ole pienintä tietoakaan meidän asioista. En ehkä saisi suuttua, koska ihmiset eivät vain tiedä loukanneensa. Kukapa osaisi arvata, että meidän ikäisillä nuorilla on jo vuosi yritystä takana.

Vuosi. Miten se kuullostaakin niin surullisen pitkältä ajalta. YK6 KP9.