YK3

Kyllä vain, tänään alkoi. Sitä tuntee itsensä niin typeräksi jälleen, kun on etsinyt olemattomia merkkejä  raskaudesta. Toisaalta pettymys, mutta taas toisaalta uuden yrityksen alku. Josko tässä kierrossa pääsisi testailemaan ovulaatiotestejä. Vaikka kyllä edelleen tuntuu erittäin epätoivoiselta, että missähän kohtaa niitä kannattaisi testailla. Miten ihmeessä sitä osaa ajoittaa oikein, kun ei ole edes pienen pientä säännöllisyyttä näissä kierroissa. Raivostuttavaa.

Tuntemuksia ei kyllä helpota yhtään läheisen ihmisen tilanne, josta kirjoitin aikaisemmin. Hän on päättänyt pitää lapsen, vaikkakin on yksin asian kanssa. Hän on erittäin tärkeä minulle ja olen todella onnellinen hänen puolestaan ja pyrin olemaan niin paljon tukena kuin mahdollista. Samalla kuitenkin olen todella surullinen ja pakko myöntää, myöskin kateellinen. Miksi me emme saa kertoa iloisia uutisia lähipiirille? Harmittaa ja ärsyttää, etten kykene olemaan 100% mukana iloitsemassa näin ihanasta uutisesta, vaikka kuinka yritän. Haluaisin kovasti, mutta en vain pysty.

Kummallisia tuntemuksia(ko?)

KP68. Kyllä, vielä jatkuu.. Ei merkkiäkään tai minkäänlaisia tuntemuksia menkkojen alkamisesta. Yksi ystävä kehotti viime viikolla soittamaan uudestaan neuvolaan ja vaatimaan apua. En ole ainakaan vielä saanut aikaiseksi. En oikein tiedä, pitäisikö tässä jälleen kerran tehdä yksi raskaustesti vai vain kärsivällisesti odottaa. Olen kyllä nyt malttanut olla rauhallisesti enkä ole vainoharhaisesti etsinyt koko ajan olemattomia merkkejä mahdollisesta raskaudesta. (Hehheh, niin varmaan..)

Lauantaina kyllä sattui hassu juttu; olimme pitkällä autoreissulla ja ajaneet ehkä vasta pari tuntia, kun pysähdyimme Hesburgeriin syömään. Syömisestä tuli huono olo enkä syönyt ateriaani loppuun (Erittäin epätavallista minulta!) ja lopulta itkeä niiskutin pöydässä. Ehkä huonovointisuudestani tai sitten epätoivon tunteesta, kun ajattelin, että meillä on vielä monta sataa kilometriä edessä. En tiedä. Mutta joka tapauksessa, erittäin epätavallinen tunteenpurkaus minulta. Ajoimme siis päivän aikana hieman vajaa 800 kilometriä ja tämä tunteenpurkaus sattui ensimmäisen 200 kilometrin jälkeen. :D

En tiedä, onko tämä nyt sovelias asia kirjoittaa tänne, vaikka anonyymina kirjoitankin, mutta ehkä kirjoitan silti. Toinen outo asia, mihin olen kiinnittänyt nyt muutaman päivän huomiota, on rintojen arkuus. Muistan ennen pillereiden aloittamista, että oireilin näin menkkojen aikaan, mutta pillerit aloitettuani, ei tällaista ole ollut. Nyt vasta lopettamisen jälkeen, ei kylläkään hirvittävän suurta, mutta pientä arkuutta on esiintynyt. Ja tätä on ollut nyt ehkä 3-4 päivää. Menkkoja ei kuitenkaan lähimaillakaan. Ja niiden edellisten menkkojen aikaan ei ollut arkuutta.

Malttaisinkohan odottaa sunnuntaihin asti? Jos siihen mennessä ei punaiset valot syty, niin tekisin testin..? Ääh, epätietoisuus on edelleen erittäin inhottava tunne.

Kärsimätön

KP61 ja epätoivo. Ei tietoakaan punaisista valoista, muttei myöskään raskaudesta. Tein aamulla negatiivisen raskaustestin ja soittelin sitten sinne neuvolaan puolen päivän aikaan. Eipä siitäkään mitään hyötyä ollut. Olin kyllä tietoinen, että tutkimuksiin lähdetään vasta vuoden yrittämisen jälkeen ja meidän tapauksessa pillereiden lopettamisesta on vielä hyvin lyhyt aika. Mutta jotenkin kuvittelin, että olisin saanut jotain apua kierron tasaamiseen jo nyt. Ei sitten.

Kuinka ihmeessä voin bongata ovulaatiota tällaisista kierroista? On kyllä varsin epätoivoinen olo. Paremmin ei voisi tähän kohtaan sopia sanonta: "Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta." Tuntuu varsin absurdilta, että voisi mitenkään löytää oikean ajankohdan. Täytyy vain odottaa ja odottaa. Ja ehkä vielä vähän odottaa, niin josko se siitä tasaantuisi. Ehkä huomaan hetken päästä olevani ovis-testien suurkuluttaja.

Mieluisaa postia

Posti  toi tosiaan tullessaan tilaamani ovulaatio- ja raskaustestit. Erittäin nopeaa toimintaa! Näillä näkymin testailen raskaustestillä maanantaina, jos punaiset valot eivät ole vielä syttyneet. Ja jos testi on nega, soittelen sinne neuvolaan. Josko sitten saisi jotain apuja tähän kierron tasaamiseen.

Menkkoja ei siis edelleenkään näy ja kiertopäivää 58 eletään. Tunnen oloni aika hölmöksi, koska joka kerta kun käyn vessassa, leviää typerä hymy naamalleni, kun totean kerta toisensa jälkeen, ettei menkat ole vieläkään alkaneet. Jos siis oletettaisiin kiertonikestävän 30 päivää, niin mahdollinen raskaus ei siksikään näkynyt vielä tiistaina. Huoh. Epätietoisuus on ehkä  kuluttavin tunne koskaan. Harmittaa, kun en yhtään muista kiertoni pituutta ennen kuin aloin syömään pillereitä. Sen kuitenkin muistan, että kierto oli aika tasainen, koska pillerit aloitettiin vain ja ainoastaan ehkäisytarkoituksessa.

Asiasta toiseen, aloin miettimään sitä, kuinka moni oikeastaan jo tietää meidän yrittävän perheenlisäystä. Aika moni. Tai oikeastaan lähinnä moni minun hyvä ystävä. Enkä itse ainakaan ole niinkään salannut asiaa, mutten myöskään vartavasten kenellekkään informoinut asiasta. Saatan puhua aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin jonkun tutun kanssa yleisellä tasolla, mutta jos minulta ei kysy suoraan meidän tilanteesta, en myöskään itse asiasta mainitse. Tässäkin on niin ristiriitaisia tuntemuksia mukana. Toisaalta, haluaisin pitää asian vain meidän tietonamme ja kertoa muille vasta, kun ollaan niin sanotusti turvallisilla vesillä eli raskaus on jo edenny ensimmäisen kolmanneksen yli. Toisaalta taas, ehkä tarvitsen (tai tarvitsemme) sitä tukiverkkoa, joka tietää alusta asti, kaikkein eniten silloin, jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan ja raskaus keskytyisikin jostain syystä. Ja kun nyt tarkemmin miettii, olen oikeastaan tyytyväinen, että niinkin moni tietää. Pelkään kuitenkin keskenmenoa aika tavalla, joten on hyvä, että niitä tärkeitä ihmisiä on ympärillä.

Kohtalon ivaa

Niinhän siinä sitten kävi, että negatiivista näytti. Jälleen. Huvittavaa tästähän tekee sen, että eräs hyvin läheinen ihminen sai tietää olevansa raskaana, vahingossa. Voiko parempaan ajankohtaan sattua. Suututtaa, surettaa, mutta samalla yritän olla kaikin tavoin tämän ihmisen tukena, mitä sitten ikinä päättääkään tehdä. Tosiaan, ei ole ollenkaan vielä varmaa, aikooko hän pitää tätä lasta. Ehkä nyt kuitenkin keskityn vain omiin tuntemuksiin. Suoraan sanottuna vituttaa. Ja jos nyt oikein haluaa rypeä itsesäälissä, niin ajattelee että, mikä meissä on vikana. Miksi me ei onnistuta? Miksi jotkut ihmiset tulevat raskaaksi yhden pillerin unohtamisen jälkeen ja minä en vieläkään?

Ehkä nyt kuitenkin nousen täältä itsesäälin aallokosta ja alan keskittyä tulevaan. Enhän ole ollut ilman pillereitä kuin vasta 3,5 kuukautta. Ostin jo foolihappoa, parantaakseni mahdollisuuksia ja varmasti tilaan niitä ovistestejä! Jotenkin tuntuu, että haluaa yrittää vielä kovemmin. Haluaa tehdä kaikkensa, että onnistuisimme. Kuitenkin takaraivossa jyskyttää ajatus, ettei saa alkaa liikaa yrittämään. Koska jos yrittämisestä tulee stressin aihe, asiat hankaloituvat entisestään. Kuinka tasapainotella näiden kaikkien ajatusten keskellä?

Kuitenkaan punaisia valoja ei vielä näy. Koska ne oikein syttyvät? Kuinka kauan täytyy odottaa, että olisi soveliasta soittaa neuvolasta apua? On niin hankalaa, kun ei  tiedä kierron todellista pituutta. Miksei kierto voisi jo tasaantua? Ärsyttää. Sunnuntaina olisi KP60. Jos siihen mennessä punaisia valoja ei näy ja testit huutavat negatiivista, voisiko soittaa neuvolaan..? Ehkä soitan. Tai parempi, että päätän soittaa. Muuten jänistän.

Piinapäiviä

Täällä ollaan jännittävissä tunnelmissa. Eletään kiertopäivää 54, edellinenhän oli 53 päivää. Ajatukset ovat aika sekavat. Toisaalta halu testata on jo todella kova, mutta toisaalta pelkään sitä pettymystä ihan hirveästi. En uskalla ajatella, että olisimme onnistuneet. Valitettavasti vahva pessimistinen luonteeni estää toivomasta liikoja. Olin tänään aivan varma, että punaiset valot syttyisivät, kun odotin bussia kotiin. Vatsanpohjassa oli aivan menkkamaisia tuntemuksia; särkyä ja jomotusta. Mutta sain yllättyä positiivisesti, kun pääsin kotiin. En tiedä, kuinka kauan jaksan piinata itseäni ja olla testaamatta. Ehkä täytyy huomenna uskaltautua.

Sattui kummallinen väärinkäsitys viikonloppuna. Lupauduin kuskiksi äidilleni. Tuli tilanne, jossa olimme äidin hyvän ystävän kanssa kahdestaan autossa. Tämä ystävä alkoi onnittelemaan ja kertoi äitini sanoneen, että hänestä tulee mummu, että minä olen raskaana. Hämmennyin kyllä aika tavalla ja oikaisin väärinkäsitystä, etten ole. Myönsin kyllä, etten ole pillereitä syönyt moneen kuukauteen, mutta en kyllä ole vielä raskaanakaan. Äiti ilmeisesti on vaistonnut, että jotakin on tekeillä. :) Eipä tuo niin haittaa, hän varmasti saa tietää ensimmäisten joukossa, jos jotain merkittävää tapahtuu. 

Mietin, että jos kolmas kierto alkaa, alkaisin tikuttaa ovulaatiota. Ja syömään foolihappoa. Olisi pitänyt syödä foolihappoa jo aikaisemmin, mutta voihan siitä olla apua vielä tässä vaiheessa. Kun edes tietäisi, että missä vaiheessa mennään. Huomenna rohkaisen mieleni ja ostan testin ja valmistaudun pettymykseen. Pieni ja ujo toivon kipinä kuplii sisälläni, mutta en uskalla antaa sille valtaa. Jännittää.