Lääkäri kehoitti vielä lopuksi, ennen kuin lähdin takaisin töihin, että jatkatte vain ihan normaalia elämää. Mitä se normaali elämä tällä hetkellä on? Hoidan kyllä työni ja kodin ja laskut ja tietenkin Chilin, rakkaan karvaisen lapsemme, mutta mitä ne normaalit ajatukset ovat? Odottelua, murehtimista, lisää odottelua, ahdistusta, surua, epätietoisuutta ja enemmän ahdistusta. Tottakai se heijastuu omaan olemiseen. Silloin menee hyvin, kun koko ajan on jotain tekemistä ja voi työntää ahdistuksen taka-alalle. Mutta joka hetki, kun pysähtyy ja on hetken paikoillaan, valtava negatiivisten tunteiden aalto pyyhkäisee ylitse ja on työn ja tuskan takana selvitä siitä aallokosta. Joka päivä on aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa nostaa hymy huulille ja esittää reipasta. Ajatuksissa pyörii miljoona kysymystä ilman vastauksia. Ja koska ne vastaukset saa? En todellakaan tiedä. Ja se vasta kuluttaakin.
Joskus meidän alkuaikoina, kun näimme vain viikonloppuisin, ikävä oli suuri tunne. Muistan sen niin elävästi vieläkin, kun ikävä oli niin kova, että rintaan fyysisesti sattui. Kuinka yritti saada unta ja puristi silmiä tiukasti kiinni, mutta uni ei vain tullut ja jäljelle jäi vain puristava ja ahdistava tunne, kun kaipasi toisen viereen niin kovasti. Nyt ne illat ovat tulleet takaisin. Miten ihmeessä tämän jaksaa uudestaan. Ja kuinka kauan tätä odotuksen odotusta täytyy vielä jaksaa. Lapsen kaipuu on varsin suuri tunne.
Tänään KP23. Missä se kutsu gynelle viipyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Risuja, ruusuja ja muita ajatuksia