Itku

Yritystä on nyt takana 14 kuukautta ja eilen itkin ensimmäistä kertaa tähän asiaan liittyen. Ensimmäinen lapsettomuusitku sanoisin. En ole koskaan, tai sanotaan yläasteikäisestä lähtien, ollut kovinkaan herkkä itkemään. Keskimäärin itken ehkä kerran vuodessa. Tunnen kyllä suunnatonta ja valtavan painavaa surua ja ahdistusta ja muita tuntemuksia, mutta konkreettisesti en itke. En vain saa itkua tulemaan, vaikka yrittäisinkin, koska tiedän että se monessa tilanteessa helpottaisi. Eilen sitten nyyhkytin parvekkeella yksinäni, kun muistelin hoitajan sanoja työhöntulotarkastuksessa; "..onneksi olkoon vakityöstä. Nyt voi alkaa suunnittelemaan asuntoa ja lapsia ja jäädä hoitovapaalle..". Niin. Jälleen näitä tilanteita, kun ihminen ei tiedä loukkaavansa.

Tänään KP9 ja ilolla viikonlopun viettoon kummitytön luokse!

Sunnuntain ajatuksia

Kuumat aallot ovat palanneet. Kirjoittelin vuosi sitten, kun olin juuri lopettanut e-pillerit, että kärsin kuumista aalloista. Nyt niitä on ilmaantunut jälleen. Varmaankin tämän keltarauhashormonin vaikutuksia nämäkin. Kovat menkkakivut eivät onneksi jatkuneet seuraavana päivänä ja sain tehtyä työnikin ongelmitta. Enää kaksi viikkoa nykyisessä työpaikassa ja sitten alkaisi uusi työ. Jännitys kasvaa päivä päivältä ja yhä enemmän miettii uutta työtä, kuinka asiat alkaa rullata. Kolmivuorotyö kuitenkin vaikuttaa tähän normaaliin arkeen aika tavalla.

Asiasta toiseen; viime aikoina on ollut  kamalasti mielihaluja ostella vauvan vaatteita ja erinäisiä tarvikkeita. Selailen nettikauppoja sen minkä kerkiän ja viimeisillä itsehillinnän rippeillä estän itseäni tilaamasta yhtään mitään. Haluaisin tilata lisää ihania merinovillalankoja villavaippahousuja varten. Haluaisin saada kotiin jo kasan harsoja, jotta voisin taitella niistä sisävaippoja. Ja kyllä, olen totaalisen hurahtanut kestovaippojen maailmaan. Olen lukenut ja lukenut asiasta ja opiskellut ja ahminut tietoa. Miten kiehtova aihe! Haluaisin niin päästä jo kokeilemaan käytännössä kestojen toimivuutta.

Jos ei kuitenkaan mennä asioiden edelle. Jos ensin saisi olla raskaana. Haluan sen plussan siihen pirun testiin! KP4. Verikoetta odotellessa.

Yrityskierto 7

Nyt täytyy kyllä sanoa, että en ole tarpeeksi arvostanut aikaisempia kivuttomia kuukautisia. Tänään töissä alkoi siis menkat ja ne eivät todellakaan jääneet huomaamatta. En ole ehkä koskaan ollut näin kipeä! Vatsa kramppaa ihan hulluna ja sattuu niin maan perkeleesti. Ja mikään asento ei auta. Töissä yritin saada oloani helpottumaan ison jumppapallon päällä pyörimällä, mutta eipä sekään auttanut. Ja olen syönyt puolenpäivän jälkeen jo kaksi 500mg parasetamolia. Lähdin sitten töistä aikaisemmin, koska eipä minusta siellä ollut paljon hyötyä. Silmissä vain sumeni välillä, kun kipu on niin kova.

YK6 lukemaksi tuli sitten tasan 80 päivää. Äsken varasin ajan verikokeisiin KP:lle 22 eli 7.11. Sitä sitten odotellessa. Nyt vain yritetään kituuttaa yli näistä menkoista. Toivon mukaan selviän hengissä.

Eilen ja tänään on taas ollut vähän surullinen olo. Vauvauutisia vain pursuaa lähipiiristä ja tässä kohtaa jotenkin tuntuu erityisen pahalta. Kai se vähän riippuu päivästä ja mielentilasta, miten näitä uutisia jaksaa vastaanottaa, mutta tällä hetkellä tuntuu vain tosi pahalta. Päässä huutaa kysymys MIKSI? ilman vastausta. Henkinen jaksaminen on kyllä todella kovilla tällä hetkellä. Haluaisin vain nukkua ja unohtaa kaiken muun. Olla ahdistumatta toisten ilouutisista. Ehkä nojaudun hyvän ystävän sanoihin: "KUN se teidänkin oma on siinä, niin tietää tämän kaiken pahanolon olleen sen arvoista.". Onneksi hän myös sanoi, että saan olla katkera ja saan olla surullinen ja minusta saa tuntua pahalta, kun ihmiset ilmoittavat olevansa raskaana. Toisaalta sallinkin sen surun itselleni, mutta taas toisaalta tunnen jälleen huonoa omaatuntoa siitä, etten iloitse täysillä toisen onnesta. Miksi ihminen on näin hankala eläin?

YK7 KP1. Sattuu.

Ärsyttävää

Tänään illalla söin viimeisen keltarauhashormonitabletin (Mikä sanahirviö?!). Ensi viikolla sitten jännätään, koska menkat alkavat ja mille päivälle saan varata labra-aikaa. Tämän kymmenen päivän kuurin aikana on kyllä ärsyttänyt tavallista enemmän. Tuntuu, että aivan mitättömän pienetkin asiat saavat aikaan aivan valtavan ärsytyksen. Mies parka. Tuntuu, etten ole oikein ollut hyvällä päällä ollenkaan näiden hormonien takia. Ja kun koko ajan joku pieni asia ärsyttää, lopulta alkaa turhauttaa ylipäätänsä, koska ärsyttää. Todella inhaa. Toivottavasti nyt ensi viikolla tämä mieli tästä hieman tasaantuisi ja olisin edes vähän paremmalla päällä.

Yleensä ystävät saavat minut aina paremmalle tuulelle ja pystyn helposti unohtamaan omat murheeni, mutta tänä viikonloppuna taisin olla maailman huonoin kämpän emäntä tämän ärsytykseni kanssa. Vaikka olikin aivan ihanaa, että meillä oli vieraita viikonlopun ajan, toivottavasti seuraavalla kerralla olen parempaa seuraa. :D

Kävimme tänään katsomassa (Vihdoin!) minun kolmatta ja miehen toista kummilasta. Pojalla on jo melkein kolme viikkoa ikää, emmekä me typerät kummit päässeet aikaisemmin katsomaan häntä. Vähän kyllä hävettää, että venähti näin pitkälle. Mutta poika oli IHANA! Miten hän tuntui niin pieneltä! Miten näin lyhyessä ajassa ehtii jo unohtaa, kuinka pieniä ne ovatkaan? Vaikka ensimmäinen kummilapsemme on jo yli 5 kuukautta, tuntuu että siitä on ikuisuus, kun hän oli noin pieni. Todella suloinen poika. Ärsytyskin katosi, kun sai höpötellä tälle ihanuudelle! :)

Tänään KP77, alaselkää särkee, rinnat ovat turvonneet ja olleet oikeastaan koko kuurin ajan arat. Tänään on ollut jotenkin tavallista surullisempaa katsella lapsiperheitä kaupungilla. Vähän itkettää.

Menetettyjä haaveita(ko?)

Olen haaveillut niin kauan kuin muistan isosta perheestä. Jotenkin se on aina tuntunut siltä omimmalta jutulta, että lapsia on enemmän kuin kaksi. Ainaki kolme tai enemmän. Osaltaan ajatuksiini on varmasti vaikuttanu oma perheeni; pienempiä sisaruksia on kolme ja isän avioliiton kautta kaksi isompaa lisää (Ja kyllä, nämä kaksi isompaa, jotka eivät ole verisukua, ovat minulle aivan yhtä tärkeitä kuin nämä pienemmät verisukua olevat murut.). Ja kuvittelin sen aina olevan mahdollista, kunhan sitten joskus isona löydän sen ihanan miehen, kenen kanssa haluan perustaa perheen. Kun sen miehen löysin, olin onnellinen siitä ajatuksesta, että vielä joskus meillä on paljon lapsia ja pyöritämme arkea yhdessä ja olemme onnellisia. Miten vaaleanpunainen unelma. Btw, vihaan vaaleanpunaista.

Elämä ei sitten mennytkään niin. Jotenkin nyt tuntuu, että näitä haaveita ei koskaan pysty toteuttamaan. Vaikka tiedän, ettei edes koko PCOS ole täysin varma diagnoosi, koska mitään verikokeita ei ole tehty; vain ultra. Ja vaikka minulla olisikin tämä hormonihäiriö, sekään ei ole tuomio siitä, ettemmekö voisi saada lapsia. Tarvitsemme siihen vain vähän apua. Ainakin tähän ensimmäiseen. Voihan se olla, että tilanne on eri ensimmäisen lapsen jälkeen. En tiedä. En ainakaan vielä ole saanut selville, että onko tämä hormonihäiriö joka tapauksessa aina vai voiko tilanne muuttua. Jos joku tietää paremmin, kertokaa toki! :)

Tänään KP68 ja haaveet tuntuu niin kaukaisilta.

Tarinassa eteenpäin...

...kohti lukua, jota en koskaan uskonut tulevan.

Tänään on sitten käyty gynellä katsomassa tarkemmin tilannetta. Ilmeisesti täällä on hormonihäiriö nimeltään PCOS eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä. Käytännössä tarkoittaen sitä, että munasolu ei irtoa eli en ovuloi. Varmaksi ei voi vielä sanoa, koska lääkäri ainoastaan ultrasi munasarjani (Otti oikein kuvatkin. :D). Hän kirjoitti reseptin keltarauhashormoniin. Syön sitä kuurina 10 päivää, jonka jälkeen menkkojen tulisi alkaa muutaman päivän jälkeen. Sen jälkeen käyn verikokeissa kiertopäivien 21-23 välillä. Sitten juttelemaan lääkärin kanssa verikokeiden tuloksista. Lääkäri puhui jo alustavasti, että mahdollinen lääke ovulaation edistämiseksi olisi clomifen. Mutta niin pitkälle en jaksa vielä miettiä.

Miten ihmeessä näin voi käydä..? En koskaan ikinä ole kuvitellut hetkeäkään, että jotain tällaista tulisi eteen. En koskaan. Miten voi olla? Olen ollut koko päivän jotenkin sumussa, en ole ehkä vielä tajunnut koko asiaa. Sisäistänyt. En ole antanut itseni uppoutua ajatuksiin tätä asiaa pohtimaan. Ehkä se itku tulee vielä tässä illalla. Päällimmäisenä mielessä taitaa pyöriä tällä hetkellä sana: epäreilu. Voiko elämä olla tämän epäreilumpaa. Ja nyt, mitä enemmän kirjoitan tätä, sitä surullisemmalta tuntuu, koska nään tämän asian konkreettisesti kirjoitettuna. Alkaa ahdistaa. Musertaa. En jaksa. Nyt mennään henkisesti niin alamäkeen ja kohti syvää pohjamutaa. Ahdistaa. Ehkä saan järkevämpää tekstiä huomenna aikaiseksi. Tai vähän myöhemmin. Ahdistaa. Nyt aion polttaa savukkeen.

KP67 ja ahdistus.