Eräs rakkaimmista ystävistäni sai tänään kuulla musertavia uutisia; lääkäri oli ollut vahvasti sitä mieltä, että raskaus on järkevintä keskeyttää, koska kaikki ei todellakaan ollut hyvin. 12 viikkoa. 12 onnellista viikkoa saimme hassutella työnimillä ja haaveilla, mitä arki tulisi olemaan identtisten kaksosten kanssa. Miten kaikki voikaan muuttua yhdessä päivässä painajaiseksi? Tuntuu pahalta. Tuntuu kuin.. en osaa kuvailla. Tuntuu ihan hirveän pahalta. Itkettää. Mutta itselleni ominaiseen tapaan, en saa itkua tulemaan. Kädet tärisee. Maitokin meinasi läikkyä, kun kahvin sekaan kaadoin. Miten minusta voi tuntua näin pahalta toisen puolesta? Jos oma oloni on näin lamaantunut, miten ihmeessä ystäväni selviää. En pysty kuvittelemaan sitä suunnatonta tuskaa, mitä hän varmasti kokee. Elämän epäreiluus iskee vasten kasvoja aika helvetin lujaa. Kylmiä väreitä.
Mietin, miten pystyn tukemaan häntä parhaiten. Mietin, mitä voin sanoa tai tehdä. Tekisin mitä tahansa, että saisin ystäväni olon helpottumaan. Ihan mitä tahansa. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?! Auttakaa.
KP40 ja huh huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Risuja, ruusuja ja muita ajatuksia