Nyt eletään KP48:ta eikä todellakaan minkäänlaisia tuntemuksia mahdollisista menkoista saatika sitten mahdollisesta raskaudesta. Olen alkanut epäilemäään, että ovuloinkohan ollenkaan, kun kierrot ovat näin tuhottoman pitkiä.
Kyllä taas vaihteeksi tuntuu siltä, kuin olisi epätoivon aallonpohjalla eikä mitään keinoa päästä sieltä pois. En tiedä, mitä tehdä. En jaksaisi odottaa. En jaksaisi tsempata itseäni joka aamu siihen tilaan, jossa vauvahaaveet huutavat suhteellisen hiljaisina taustalla ja kykenen ajattelemaan ja toimimaan muidenkin asioiden parissa. Välillä tuntuu, että perheen perustamisen kaipuu on aivan lamauttava. Sitten taas toisessa hetkessä koulun aiheuttama stressi lamaa aivan yhtä paljon. Tuntuu, etten pysty rentoutumaan missään kohtaa vuorokautta. Aamulla väsyttää ja stressaa koulu ja työharjoittelu ja kaikki mahdolliset tehtävät niinhin liittyen. Iltapäivällä kotiin päästessäni ajatukset karkaavat lapsiin ja stressaan tätä odotuksen odottelua. Illan mittaan yritän välttää nukkumaan menoa, koska silloin ajatukset pääsevät valloilleen ja lapsen kaipuu tuntuu todella kipeän kuristavalta. Kunnes lopulta stressaan, etten kerkiä nukkumaan enää kuin x määrän tunteja ja aamulla väsyttää jälleen. Kaiken tämän päälle vielä ekstrana harrastuksen tuoma kurssi, joka vaatii myös omat tehtävänsä ja järjestelynsä. On se kumma, kun lapsi ei saa alkuaan tällaisten stressitasojen aikaan. Huoh. Kun vielä keksisi keinon oikeasti rentoutumiseen. Voi kun tuo koulu olisi jo lopullisesti ohi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Risuja, ruusuja ja muita ajatuksia