Itku

Yritystä on nyt takana 14 kuukautta ja eilen itkin ensimmäistä kertaa tähän asiaan liittyen. Ensimmäinen lapsettomuusitku sanoisin. En ole koskaan, tai sanotaan yläasteikäisestä lähtien, ollut kovinkaan herkkä itkemään. Keskimäärin itken ehkä kerran vuodessa. Tunnen kyllä suunnatonta ja valtavan painavaa surua ja ahdistusta ja muita tuntemuksia, mutta konkreettisesti en itke. En vain saa itkua tulemaan, vaikka yrittäisinkin, koska tiedän että se monessa tilanteessa helpottaisi. Eilen sitten nyyhkytin parvekkeella yksinäni, kun muistelin hoitajan sanoja työhöntulotarkastuksessa; "..onneksi olkoon vakityöstä. Nyt voi alkaa suunnittelemaan asuntoa ja lapsia ja jäädä hoitovapaalle..". Niin. Jälleen näitä tilanteita, kun ihminen ei tiedä loukkaavansa.

Tänään KP9 ja ilolla viikonlopun viettoon kummitytön luokse!